Viimeinen.

Melkein vuosi siinä taas vierähti.

Onhan tämä suoranaista blogin kaltoinkohtelua.

Niin minä palasin vielä rikospaikalle 

aikeissani poistaa koko pystyyn kuollut viritelmä.

Houkutus kävi kuitenkin liian suureksi selata vielä kertaalleen vanhat blogitekstit läpi

ja seuraavassa hetkessä sitä löysikin itsensä sohvankulmasta, tippa linssissä, muistojen tulvan myllerryksessä.

Joissain kohtaa sai ihan tosissaan ihmetellä

onko meidän koti ollut joskus tommoinen 

ja olenko minä ollut joskus tuollainen?

Lyhykäisyydessään tiivistettynä

koti on muuttunut matkan varrella yberromanttisesta tavallisen harmaan kautta 

suoraviivaisen selkeäksi, värittömäksi ja kolkoksi.

Ehkäpä samanlaista kaavaa voisi käyttää tyypistä sisustuksen takana

mutta no worries,

nyt kaiken kalseuden keskelle on löytänyt pikkuhiljaa tietään myös 

herkkä vaaleanpunainen ja koristetyynyjen lateksi on vaihtunut samettiin.

Meiltä löytyy nykyään myös verhoja ja jopa pari mattoa,

eikä joka päivä olla sutimassa uutta seinää mustaksi.
Täällä on menty pitsistä betoniin
ja nyt seistään jossain kultaisella keskitiellä niiden kahden sopuisassa sekametelissä.

Ei tässä enää yberromantikoksi ruveta, mutta suunta se on tämäkin.
Ja jos tunteeseen on luottaminen
niin se suunta on erittäin oikea. Kodille ja tyypille, molemmille.

Aikansa kutakin

ja nyt on aika jättää nämä muistot omaan arkistoonsa.

Ehkä uusiin haasteisiin palataan uuden blogin tiimoilta, ehkä ei.

Ehkä kirjoitetaankin ihan muista elämän osa-alueista 

kuin tyynyjen pöyhinnästä seuraavaksi. Tai ollaan kirjoittamatta.

Hymyillään kun tavataan

nautitaan valosta

ja elämän pehmeydestä.

Meena